Pohdin pitkälti koko yläasteen mikä musta tulee isona. Ysillä täytyi valita minne jatkaa; lukio, amis, ammattilukio vai sittenkin joku muu? Päätin silloin että luen aineenopettajaksi. Hain siis lukioon, taidelinjalle ja pääsinkin sinne.
Lukion aikana rupesin miettimään että ehkä se opettajan homma ei olekaan mun juttu, koiraharrastus on mulle niin tärkeä ja lähellä sydäntä että haluaisin liittää sen mun työnkuvaan jossain vaiheessa. Jos en heti niin joskus. Opettajan työ ei myöskään ole hirveän fyysistä tai jännittävää (okei tarkennetaan, ei sillä tavalla jännittävää kun haluaisin), halusin työn jossa saa joka kerta töihin mennessään miettiä mitähän tänään tapahtuu. Tähän väliin joku tahtoo aina huutaa että samaa haisevien juoppojen kuskaamista se poliisin työ on joka vuorolla mutten minä aattele sitä niin. Toisaalta totta, mutta mun mielestä jokainen ihminen (ja keikka) on oma erilainen ja persoonallinen tapauksensa. Jaksan myös vakaasti uskoa että tämä työ sisältää (edes vähän) muutakin, muutenhan siitä tehtäis aivan liian helppoa.
Päätin siis lukioaikana että tahdon poliisiksi. En alottanut silloin mitään päämääräistä treenaamista hullunkiilto silmissä(sen aloitin vasta muutama viikko sitten). Silloin lähinnä luin mitä poliisin työ vaatii, kuntotesteistä enimmäkseen. Tuo kuntopuoli tulee olemaan mulle se haastavin juttu mutta siihenpä ei auta muu kuin treeni. Onneksi olen suhteellisen hyvässä peruskunnossa, lihasvoima on se missä on eniten parannettavaa. Mutta eikö se niin mene että mikään ei ole mahdotonta kun vaan jaksaa uskoa itseensä?
Sitten jos (haluan ajatella että kun) joskus saan kirjeen jossa kerrotaan mun tulleen valituksi opiskelemaan poliisin perustutkintoa, pidän tietysti suurimmat kakkukahvit ever, mutta haluan myös ajatella että pääsisin vielä jossain vaiheessa lukemaan itseni koirapoliisiksi ja saisin terveen ja toimivan virkakoiran. Sitten tää ois aikalailla täydellistä.
